Autojarrupumppujen historiallinen tausta ja kehitys voidaan jäljittää autojen keksinnön alkuaikoihin. Tuolloin jarrujärjestelmä luottaa pääasiassa käsijarruihin ja jalkajarruihin. Nämä menetelmät eivät olleet vain hankalia toimia, vaan myös usein aiheuttivat onnettomuuksia väärän toiminnan vuoksi. Näiden ongelmien ratkaisemiseksi Yhdysvalloista Lee J. Sturtevant keksi vuonna 1905 tyhjiöjarrujärjestelmän, joka käytti tyhjiöpumppua tyhjiön tuottamiseen siten, että jarrut olivat sitoutuneessa tilassa, toteuttivat ajoneuvojen jarrutuksen automatisoinnin ja koordinoinnin ja vähensivät onnettomuuksien esiintymistä. Autoteollisuuden kehityksen myötä jarrupumppu on tehnyt monia parannuksia. 1960 -luvulla keksittiin paine - avustettu jarru tyhjiöpumppu, joka aiheutti tyhjiöpainetta sähköpumpun läpi parantaen jarrujärjestelmän suorituskykyä ja reagointia. 1980 -luvulla mikro - sähkömekaanisten järjestelmien (MEM) soveltaminen paransi edelleen jarrupumpun suorituskykyä ja käyttöiän käyttöä. Varhainen jarrujärjestelmä oli pääasiassa mekaaninen jarrutus, luottaen vipujen periaatteeseen jarruttaa kitkalohkojen ja renkaiden välistä kitkaa. Kun ajoneuvon nopeus kasvoi, tämä yksinkertainen mekaaninen jarru tuli vähitellen kykenemätön. Vuonna 1900 William Maybach keksi varhaisimman rumpujarrun, joka jarruttaa kitkalevyn ja pyörän kanssa pyörivän jarrupummun sisäpuolen välistä kitkaa, mutta se korvattiin myöhemmin levyjarruilla sen lämmön häviämisen ja suorituskyvyn ongelmien vuoksi. Vuonna 1902 Frederick William Lanchester suunnitteli varhaisimman levyjarrun. Vaikka sitä ei käytetty tuolloin laajasti materiaalien ja teknisten rajoitusten vuoksi, materiaalitekniikan kehittyessä levyjarrut tulivat vähitellen valtavirtaan.
Nykyaikaisten jarrupumppujen teknisiä piirteitä ovat sähköpumput, paine -apulaitejärjestelmät ja mikro - sähkömekaanisen tekniikan levitys, jotka parantavat merkittävästi jarrujärjestelmän suorituskykyä ja luotettavuutta.
